KURKISTUS AINEENOPETTAJIEN TÄYDENNYSKOULUTUKSEEN

Oulun normaalikoulun filosofian, uskonnon ja psykologian opettaja Kari-Pekka Lapinoja  suoritti kesällä teologian opintoihinsa kuuluvan harjoittelun meillä Topikissa.  Hänen tehtävänä oli selvittää aineenopettajien täydennyskoulutustilannetta.

Vaikka täydennyskoulutusta pidetään erittäin tärkeänä, sitä on tutkittu ja käsitelty kirjallisuudessa vähän. Kirjallisuudesta löytyneiden kommenttien perusteella opettajan- ja täydennyskoulutuksen suunnittelua häiritsee empiirisen tutkimuksen puute siitä, mitä tietoja opettajan tulisi hallita ja kuinka paljon, osatakseen toimia mielekkäästi työssään.

Aineenopettajien koulutukseen sisältyvän yhden vuoden kokonaisharjoitteluajan aikana opetusharjoittelijat eivät ehdi saavuttaa vaadittavaa tieto- ja taitoperustaa opettajana toimimiselle. Tämän vuoksi tarvitaan järjestelmällistä ja jykevää täydennyskoulutusta. Lapinojan mukaan nykyisen aineenopettajan asema on muuttunut siten, että vahvan puolen, aineen osaamisen  merkitys, on vähentynyt sekä perus- että täydennyskoulutuksessa ns. geneeristen taitojen eli yleispedagogisten sisältöjen merkityksen kasvettua. Substanssiosaamisen ohi on mennyt esim. digitaalisen teknologian käytön opettelu ja työelämätaitojen opettaminen.

Lapinojan oman kokemuksen mukaan aineenopettajakoulutus on jäänyt luokanopettajakoulutuksen jalkoihin sekä perus- että täydennyskoulutuksessa. Tarjolla olevista täydennyskoulutuksista pieni osa on suunnattu aineenopettajille ja vielä pienempi osa koskettaa oppiaineita. Suurin osa koulutuksista liittyy yleiseen pedagogiikkaan. Aineenopettajien osallistumisaktiivisuus näihin on kuitenkin ollut heikkoa. Täydennyskoulutusta tarjoavat useat eri tahot, kuten yliopistojen täydennyskoulutusyksiköt, ainetiedekunnat, Opetushallitus, aluehallintovirastot, kesäyliopistot, ammattikorkeakoulut, ainekerhot ja –järjestöt, normaalikoulut sekä kunnat. Ainekohtaisen koulutuksen järjestysvastuu on jäänyt paljolti oppiainekerhojen varaan.

Lapinojan selvityksen mukaan täydennyskoulutusta on aina arvostettu, siihen on kannustettu ja sitä on ollut tarjolla. Toisaalta tutkimusten mukaan täydennyskoulutus on ollut hajanaista, epäsystemaattista ja siltä on puuttunut selkeä päämäärä. Hajanisesta täydennyskoulutuksesta johtuen opettajan urapolun rakentaminen ei ole mahdollista. Koulumaailmassa tarvittavien muutosten aikaansaamisen takaamiseksi opettajien uranaikaisen ammatillisen kehittymistä tukevan toiminnan tulisi olla johdettua, vaikuttavaa, suunnitelmallista ja pitkäkestoista. Yksi ratkaisu tähän olisi laatia selkeä ja työtä tukeva valtakunnallinen aineenopettajien täydennyskoulutus- sekä jokaisen opettajan henkilökohtainen kehittymissuunnitelma. Opettajille laadittavien kehittymissuunnitelmien tulisi perustua opetussuunnitelmien ja tutkintovaatimusten toteuttamisen edellyttämään osaamiseen ja koutustarvekartoitukseen.

Yksi iso opettajien täydennyskoulutukseen liittyvä ongelma on, ettei osa opettajista kouluta itseään millään tavalla. Lapinoja esittää yhtenä ratkaisuna tähän Portugalissa ja Puolassa jo käytössä olevaa toimintamallia, jossa uralla eteneminen ja palkkaus ovat kytkettyinä täydennyskouluttautumiseen.

Satu Soila